Pelle Miljoona vaatii elämän kunnioittamista

- Julkaistu kirjoittajan luvalla. Kopiointi ilman lupaa kielletty -

Pelle Miljoona alias Petri Tiili (s. 1955) on mies, joka tuskin esittelyjä kaipaa. Yli kaksikymmenvuotisen muusikonuransa aikana mies on ehtinyt julkaisemaan 25 albumia (itseasiassa 26, laskekaa vaikka itse tuotannosta toim.huom), kirjoittanut kirjoja ja ties mitä. Koulutukseltaan Pelle on peruskoulun luokanopettaja, mutta sen sijaan että häntä etsisi koululuokista, kannattaa häntä etsiä ennemmin vaikka jostakin pienestä pubista soittamassa kitaraa tai sitten vaikkapa New Yorkista kirjoittamassa kirjaa.

Pelleä jos ketä voi kutsua yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi - ei hän tosin ole kansanedustaja ja tuskinpa sellaiseksi aikookaan, mutta hän vaikuttaa omalla tavalla - nimittäin musiikillaan. Sellaiset biisit kuin esim. Olen työtön tai Väkivalta ja päihdeongelma - jota filosofi Esa Saarinen on sanonut pitävänsä eräänä parhaana suomalaisena yhteiskunnallisena lauluna - lienevät jokaiselle suomalaiselle tuttuja. Vähintään yhtä tuttu on sellainen "radikaali rakkauslaulu" kuin Moottoritie on kuuma.

Mitä Pellen uran aikana on ehtinyt tapahtumaan? Mitä miehelle kuuluu tänä päivänä? Mm. näihin kysymyksiin Pelle vastaa tässä haastattelussa.

Kerrotko aluksi kuinka Pelle Miljoona & N.U.S. - bändi syntyi?

Se syntyi niin, että Savonlinnassa oltiin ja siellä tuuli niin vitusti, eikä ollut mitään tekemistä kun mä olin siellä opettajainkoulutuslaitoksessa. Mulla oli yksi ainoa frendi, eli Pasi Huopalainen, joka soitti kitaraa, ja me kelattiin että perustetaan bändi.

Mä olin viimeistä vuotta siellä opiskelemassa, kun se oli silloin kolmivuotinen koulutus. Sitten mä menin syksyllä 1977 käymään Lontoossa ja kuulin siellä noita punk-bändejä.

No, mä tulin takaisin Savonlinnaan ja tuuli edelleenkin vitusti. Me päätettiin laittaa Pasin kanssa bändi pystyyn ja haettiin sitten basisti. Niitä oli vissiin kolme eri basistia eikä kukaan oikein tajunnut mikä tää juttu on.

Kuinka päädyitte tekemään musiikkia Love Recordsille?

Me tehtiin demonauha, joka äänitettiin yhden tutun kundin mankalla Savonlinnassa.

Sitten Dave Lindholm oli Savonlinnassa keikalla, jolleka Pasi vei meidän demonauhan. No Dave vei sen nauhan Atte Blomille stadiin ja Atte soitti sitten seuraavalla viikolla, että hyvää matskua.

Meillä oli sitten joku keikka Savonlinnassa, jossa Atte tuli käymään.

Tämän jälkeen mentiinkin sitten melko nopeasti Lahteen Microvox - studiolle. Tällöin en tiennyt levyjen teosta vielä mitään ja ihmettelin miten niitä levyjä oikein tehdään - varsinkin kun meillä ei edes ollut mitään laulukamoja.

Tuolloin luulin, että studioon laitetaan laulukamat pystyyn niinkuin keikalla, mutta eihän se nyt ihan niin mene.

Musiikkisi on melko yhteiskuntakriittistä. Alkuaikoina mm. vasemmistopiirit katsoivat, että mitä vittua, onko tää jotain fasistimusiikkia vai mitä ja monet muutkin yhteiskunnalliset tahot ja ryhmät olivat melko hämmentyneitä.

En mä sitä itse kelannut. Mä vaan tein sitä - se oli tavallaan sellaista huutamista, että sä huudat ulos niitä fiiliksiä mitä sulla on. En mä sitä koskaan kelannut mitä mieltä siitä joku on.

Meidän piti mennä Sex Pistolsin lämmittelybändiksi Kulttuuritalolle, mutta yhden Hesarin kirjoituksesta lähteneen rumban sueurauksena koko bändin maahantulo kiellettiin loppujen lopuksi. Siinä vaiheessa bändi oli hajonnut jo, joten ei ne olisi kuitenkaan tullut.

Se Hesarin kirjoitus oli naurettava. Siinä sanottiin, että tämä bändi käyttää sellaista äänensärkijää josta tulee mekaaninen kätkättävä ääni. Ajattele, tästä on noin kaksikymmentä vuotta aikaa ja tuollaista lässytystä oli valtalehdissä.

Kerro hieman 70 - luvun punk - kaudesta. Oliko keikoilla suuriakin kapinatappeluita?

Kai sitä jotain oli, kun oli nää punkkarit ja diinarit. Ei se kuitenkaan ollut sellaista väkivaltaa kuin mitä nykyisin on, jolloin jengi ollessaan tarpeeksi antennit solmussa potkii jonkun tuntemattoman ihmisen pään tohjoksi. Sellaista väkivaltaa ei ollut, vaan lähinnä sitä, että jos olit punkkari tai diinari, niin oli jotain skapaa.

Eli keikoilla ei ulissut ambulanssien ja poliisiautojen sireenit, kuten välillä saa ymmärtää.

Ei se niin dramaattista ollut.

Ensimmäisellä albumillasi laulat "Ei oo järkee mennä armeijaan". Kuinka olet itse suorittanut asepalveluksen?

Mä olin sivarissa ammattikoulussa Espoossa vuonna 1978. Sivarivuosi oli hyvää aikaa. Silloin mä muutin pääkaupunkiseudulle ja tapasin mm. Tumppi Varosen ja Ari Taskisen.

Ehdit vilahtaa myös vuoden 1980 katsotuimmassa kotimaisessa elokuvassa. Tapio Suomisen ohjaamassa "Täältä tullaan elämä". Kerro tästä jutusta.

Esitin siinä elokuvassa Helsingissä sijaitsevan Kill City - nimisen puukorttelin - joka silloin oli jo saanut purkutuomion - pihalla kuvatun biisin Juosten kohti elämää, joka oli muutettu elokuvan mukaisesti Täältä tullaan elämäksi.

Sinä päivänä kun tämä osuus kuvattiin, me oltiin keikalla jossain Järvenpäässä keikalla ja lähdettiin sitten tämän yhden biisin takia Helsinkiin.

Kun me tultiin paikalle, Widows oli just esiintymässä, kunnes elokuvan ohjaaja Tapio Suominen keskeytti sitten yht'äkkiä niiden keikan, koska valo alkoi mennä ulkona vähiin ja meidän osuus piti saada nopeasti purkkiin.

No voit arvata diggasivatko Widowsin kundit tätä. Meistä tuli ikuiset ystävät.

Elokuva oli menestys. Kuinka se näkyi esim. sinun tilipussissasi?

Mä en muista mitä mä siitä leffasta sain. Siinä oli joku sellainen ihmevääntö, että me ei saatu siitä rahaa yhtään - tai pohjalta ehkä jotain viis'kymppiä.

Siitä elokuvastahan tuli sitten hitti ja mä muistan, että mä näin joskus Vanhalla ton Suomisen, joka tuli sanomaan, että mä voisin maksaa teille jotain rahaa siitä jutusta.

Mä sanoin, että ei tässä nyt enää mitään maksella - jos et silloin maksanut, niin vittuako tässä nyt jälkeenpäin käydään makselemaan.

Tästä jutusta jäi vähän huono fiilis, eli me ei saatu siitä juuri mitään fyrkkaa. Kyllä aina pitäis jotain saada, jos ihmiset kerran tekee työtä.

Kuvaile yhteiskunnallista tilaa muusikkourasi alkuaikoina.

Kun me tehtiin Matkalla - levyä, silloin oli sellainen aika, että tuli euro-ohjukset NATO-maihin tai lähinnä Saksaan, joilla saattoi hyökätä Neuvostoliittoon. Silloin jengi oikein venasi, että koska alkaa kolmas maailmansota. Jossain vaiheessa se tunnelma kiristyi ja tämä uhka oli todellinen silloin 80-luvun alussa.

Mä muistan kun stadissa oli näitä rauhanmarsseja - joihin minäkin joskus osallistuin - niissä oli ihan vitusti jengiä, monia kymmeniä tuhansia.

Arvioi yhteiskuntakriittisen musiikin tekijänä tämän armaan suomalaisen yhteiskunnan tilaa.

Mulla on sellainen ihmeellinen fiilis, että kohta taas rysähtää joku juttu - ihmiset kun unohtavat historian niin helvetin nopeasti. Siitä on alta kymmenen vuotta kun oli lama ja nyt menee taas niin saatanan lujaa. Aina kun menee lujaa, se on merkki siitä, että kohta rysähtää. Ja aina kun jengillä on fyrkkaa tai mahdollisuus saada lainaa, niin sitten elvistellään niin saatanasti tuolla maailmalla. Sitten kun rysähtää, niin itketään, että voi vittu kun oltiin tyhmiä.

Pitäisi vähän kelata mitä tältä elämältä yleensä haluaa ja tajuta, että kaikkea ei voi ostaa rahalla, kuten onnellisuutta ja muuta sellaista.

Nykyaikana ihmiset täyttävät elämänsä kaikenlaisilla rutiineilla ja sitten niiden ei tarvitse kelata mitään sen kummempaa. Sulla on skidi, sulla on koira ja sitten sulla on moottorivene - viideltä sä teet sitä ja kahdeksalta tätä, kuudelta alkaa golf-kerho jne.

Ihmiset täyttävät elämänsä tällaisilla rutiineilla ja sitten kun se rutiini katkeaa, niin sitten ollaankin ihan kusessa.

En voi olla kysymättä, mitä mieltä olet turkistarhaiskuista?

Mä kutsun näitä iskuja kehitykseksi. Kaikki tällainen - mitä jotkut kutsuvat ekoterrorismiksi - on mun mielestä vaan positiivista kehitystä. Mikään juttu, jos sitä ei nosteta tavallaan tapetille, ei tässä maailmassa muutu mihinkään.

Toivottavasti tämä kaikki johtaa siihen, että vittu kukaan sivistynyt länsimainen nainen ei pistä turkkia päälleen kolmannella vuosituhannella.

Kysymys on mun mielestä elämän kunnioittamisesta. Se on ihan sama onko kyseessä eläin vai ihminen, mutta kyllä elämää pitää kunnioittaa.

Kritisoit EU:ta voimakkaasti mm. biiseissä Perseelleen ja EU-sotilas. Kuinka suhtaudut EU:hun?

Mä koen EU:n tarkoituksena olevan sen, että kaikki valta siirretään muutamille tällaisille helvetin isoille ylikansallisille yhtiöille. Se on vaarallista, kun kukaan ei kontrolloi valtaa, vaan se on sellaisilla instansseilla jotka pyörittävät vaan rahaa.

Se tekee pahaa, kun kaikki on nykyään niin saatanan materialistista. Perimmiltänihän minä olen helvetin henkinen ihminen. Siitä tulee huono fiilis kun katsoo ihmisiä jotka elävät materialistisessa maailmassa, tai sitten sellainen fiilis että sä haluat mennä vittuun täältä yhteiskunnasta.

Minkä ikäistä jengiä keikoillanne käy?

Me lopetettiin Rockersin kanssa keikat viime syksyn alussa, mutta kyllä siellä käy paljon yllättävän nuorta jengiä. Lähinnä sellaisia parikymppisiä ja sen ikäistä. Helvetin vähän käy minun ikäistä porukkaa.

Hajosiko Rockers sopupäätöksellä?

Mä olen kirjoittamassa nyt kirjaa, Tumppi pyörittää Problemsia ja me ollaan kuitenkin duunattu tätä juttua jo helvetin kauan, eli tällainen kunnon preikki oli paikallaan. Katsotaan sitten keväällä mitä tässä tehdään. Mä haluan keskittyä nyt vaan tuohon kirjajuttuun ja mulla ei ole tällä hetkellä olemassa mitään suurta fiilistä musiikin esittämistä kohtaan, mutta eiköhän niitäkin ala taas tulemaan.

Koska kirjasi ilmestyy?

En mä tiedä. Mä oli nyt New Yorkissa kuukauden ja menen nyt toiseksi kuukaudeksi (haastattelu on tehty loppusyksystä -98), joten toivottavasti saan sen nyt sitten valmiiksi. Ehkä se ilmestyy nyt keväällä tai syksyllä, jos se vaan kelpaa kustantajalle.

Kuinka levyjesi myyntikäyrä on muuttunut vuosien saatossa?

Käyrä on ollut laskeva. Ei ne ensimmäisetkään paljoa myyneet. Sitten tuli tämä Moottoritie on kuuma - kausi ja silloin levyjä taisi mennä kaupaksi jotain 50 000:n luokkaa.

Uudempia levyjä on myyty ihan muutamia tuhansia kappaleita. Melkein kaikkia levyjä on saatavilla CD-formaatissa mutta se on vaan, että missä niitä on ja kuka niitä ostaa. Joitain hörhöjä ne kiinnostavat.


(WWW-toimittajan välihuomautus: Monet vanhat fanitkaan eivät ole tietoisia että Pelle on 90 - luvulla tehnyt yhtään levyä. Onko vika sitten levyliikkeissä jotka eivät ota myyntiin levyjä joista eivät ole kuulletkaan vai levy-yhtiössä, joka ei vaivaudu edes mainostamaan kustantamiaan levyjä, päätelkää itse... Ja mitä tulee melkein kaikkien levyjen saatavuuteen CD:nä niin alunperin vinyylinä julkaistuista Pelle - albumeista vajaa puolet on uusintajulkaistu CD:nä, minusta se ei ole "melkein kaikki".)

Entä keikkamäärät esim. 70-80-luvun taitteessa ja nyt?

Kyllä niitä oli paljon. Viime aikoina mä olen tehnyt sekä mun mielestä nastoja akustisia keikkoja että rock-keikkoja. Mä diggaan tehdä välillä akustista musiikkia. Se on nastaa mennä kitaran kanssa johonkin, jolloin ei tarvita sitä saatanan sähläystä jota on rock-keikoilla.

Toisaalta kun tekee aikansa sitä akustista rämpytystä, niin sitten sitä alkaa kaipaamaan sitä rock-meininkiä. Siinä mielessä mä olen ollut onnellisessa asemassa, että mä olen pystynyt tekemään sekä rock- että akustista musaa. Se miksi mä olen pyörinyt tässä jutussa niin kauan johtuu siitä, että tämä työ on ollut mulle taiteellisesti tyydyttävää.

Jos mä menen akustisen kitaran kanssa soittamaan johonkin mestaan missä on 30-40 ihmistä ja snadi klubi, niin siellä on helvetin hyvä fiilis.

Millainen sitten on paska keikka?

Yleensä paska keikka on silloin kun sä oot helvetin väsynyt. Sä nukut huonosti ja istut pitkät matkat autossa, oot dokannut liikaa tai jotain, ja sä oot fyysisesti niinku täysin poikki. Se ei oo nastaa, se on sellaista saatanan tuskaa.

Ja sitten käy myös niin, että kun sä meet sinne lavalle ja pääset hikeen, niin se menee niin kuin omalla painollaan. Monesti on sellainen keikka, että sä olet mennessäsi täysin kuollut, mutta kun keikka etenee, huomaat, että tämähän toimii.

Kaikista eniten mä vihaan tässä hommassa sitä autossa istumista. Vittu kun se ei lopu koskaan. Ja sitten kun lähtee keikalle, niin joka paikkaan on niin saatanan pitkä matka.

Mikä on ollut ikimuistoisin keikkasi?

Aika outo oli kerran Moottoritie on kuuma - levyn aikoihin, kun me oltiin Punkalaitumella juhannusbileissä. Me soitettiin siellä laiturilla ja jengi oli kuuntelemassa rantsulla. Me roudattiin kamat sille laiturille soutuveneellä ja soitettiin keikka.

Keikan jälkeen lähdimme soutamaan takaisin jengin möykätessä rannalla - oli ihan peilityyni järvi ja juhannusyö. Yht'äkkiä sieltä järvestä nousi mimmi ja huusi "anna nimmari".

En tiedä vieläkään mistä se oli sinne veteen mennyt - en nähnyt kenenkään sukeltavan mistään, se vaan nousi sieltä järvestä.

No saiko se pyytämänsä?

Ei ollut kynää messissä. Sitten se mimmi lähti taas sukeltamaan, enkä ole nähnyt sitä sen koommin. Silloin oli kyllä aika outo fiilis.

Mihin suuntaan musiikillinen tiesi kulkee?

En mä kelaa mitä mä tänään laulan. Musiikkia syntyy sen mukaan millaiseksi mä koen tämän elämän.

Paljonko olet julkaissut levyjä tähän mennessä?

Yks toimittaja laski, että niitä olisi nyt 25, johon sisältyy myös muutama kokoelma.

Joskus kun oli paljon sanottavaa, levyjä ilmestyi kaksikin vuodessa. Nyt tahti on hiipunut vähän.

Entä kirjoja?

Nyt olen kirjoittamassa kuudetta kirjaani, jotka ovat kaikki jossakin ulkomailla kirjoitettuja romaaneja. Ensimmäinen kirja oli Intiassa, sitten oli pari kirjaa Prahassa.

Praha oli silloin samettivallankumouksen aikaan hieno mesta, silloin kun se kaupunki puhkesi kukkaansa. Olin kaksi talvea Prahassa ja se oli hemmetin hyvää aikaa. Ekana talvena siellä oli jotain 60 000 amerikkalaista, joista kaikki oli kirjoittamassa jotain kirjaa. Olisi kiva lukea joku siellä kirjoitettu kirja - pakkohan siitä porukasta on jonku pitänyt saada kirjansa julkaistua, mutta ei ole osunut käsiini.

Mietitkö ennen matkojasi kirjojesi aiheet?

En vaan se mesta alkaa tavallaan kertomaan sitä tarinaa. Se on mulle elinehto, että mä ajan itseni johonkin sellaiseen tilaan, että se ympäristö alkaa kertomaan sitä tarinaa.

Mun kirjoissa on aina sama tarina. Ensinnäkin ne kirjan päähenkilöt on aina sellaisia laitapuolen ihmisiä. Mä en halua kirjoittaa rikkaista ihmisistä ja tuollaisista saatanan mulkuista.

Laskitko tuohon kirjamäärään "Pelkistettyä todellisuutta" runokokoelman?

En, se tulee sitten vielä näiden kirjojen lisäksi.

Se oli hyvä, että se kirja ilmestyi, koska silloin kun me oltiin Pohjalla - rundilla, niin ainoa mistä me saatiin fyrkkaa oli se, kun Atte myi rintamerkkejä ja sitten noita runokirjoja.

Tästä päästäänkin Pohjalla - levyyn. Sitähän on haukuttu monissa yhteyksissä, mutta omasta mielestäni se on helvetin loistava levy.

Joo. Mun mielestä se on yksi levy, vaikka siinä on neljä eri bändiä.

On nastaa, että on tällaisia tyyppejä kuin Atte Blom, joilla on ollut sellainen kokonaisvaltainen käsitys kulttuurista ja ovat tuottaneet tuollaista musaa.

Ja ajatelleet muutakin kuin rahapussia. Loven tuotantohan oli suurelta osin juuri tällaista epäkaupallista musiikkia.

Joo, joskin jossain välissä musta tuntui, että se homma luisui vähän käsistä, eli kuka tahansa sitten kävelikin niiden toimistoon demonauhan kanssa, niin vastaus oli "juu juu, levy tekemään".

Millaista musiikkia itse kuuntelet?

Mä en ollut moneen vuoteen kiinnostunut ollenkaan musiikista, mutta nyt olen kuunnellut tällaista maailmanmusiikkia, johtuen mm. olostani New Yorkissa. Sitä kuuntelee sellaista musiikkia, mitä ympäristö tarjoaa. Jos sä olet Intiassa, sä kuuntelet väkisin intialaista musaa, koska sitä tulee joka tuutista ja New Yorkissa taas kuulee monia niin erilaisia rytmejä. On sellaista musaa, jota on helvetin nasta kuunnella, mutta joka ei ole mun stailii. Mun stailii on rock, reggae ja folk.

Mitä mieltä olet tämän päivän suomalaisen musiikin tilasta?

Mä diggaan vitusti tuollaisia bändejä kun esim. Apulanta, jotka tavallaan kantaa sitä soihtua ja minusta on helvetin hieno juttu, että ne on nyt suosittuja ja että kaikki ei oo sitä vitun euromössöä tai tuota MTV-saastaa mitä tulee televisiosta.

Entä suomalainen musiikkilehdistö. Mikä on näkemyksesi sen tilasta ja tasosta?

Vitun vaikee kysymys, kun en ole lukenut jotain Soundia tai Rumbaa ainakaan kymmeneen vuoteen.

Kun on jotain tuollaisia vanhoja journalisteja kuin joku Juho Juntunen, niin sellaisia mä diggaan, koska jos joku mies on ollut 30 vuotta innostunut jostakin rockista, niin sen täytyy olla hullu.

Entä musiikin kaupallisuus?

Tällainen epäkaupallisuus on nyt muodissa, josta esimerkkinä joku Nirvana, joka oli ensin underground-kamaa, kunnes jotku isot pomot huomasivat, että vittu nämähän myyvät levyjä ja sitten se koneisto tavallaan imasee sen - sama mikä kävi aikoinaan esim. jollekin hippi- ja punk-liikkeelle.

Näinhän siinä käy, eli kun huomataan että ihmiset on kiinnostunut jostakin, niin se pitää imaista nopeasti ja pistää lihoiksi ja sitten se onkin jo delannut.

Pystyykö musiikilla rikastumaan Suomessa?

En minä tunne ainakaan ketään - minun kaveripiirissä ei ainakaan ole sellaista tyyppiä joka olisi rikas. Ja sitäpaitsi, rikkaat ihmiset on niin saatanan tylsiä.

Entä tulevaisuudenhaaveita?

En mä tiedä. Toisaalta mä haluaisin tehdä esim. jonkun sellaisen reggae - levyn, jossa soittaisi iso bändi tai sitten joku folk-levy tai jotain.

Mutta toisaalta mä tunnen Tumpin helvetin hyvin ja mä tunnen tietyt ihmiset joiden kanssa mä olen tehnyt vuosien aikana paljon duunia. Mä en tiedä minkä vitun takia sitä pitäisi alkaa väsäämään jotain tuollaista juttua. Toisaalta tuollainen voisi olla taiteellisesti ihan ok, mutta ei mua kiinnosta taide.

Pääasia että on hauskaa?

Niin ja se, että sulla on joku fiilis siinä jutussa mitä sä teet.

Voi olla, että nyt keväällä me touhutaan taas Rockers-bändin kanssa. Sen näkee sitten.

Juha Rantala - Pop 1/1999