Kun Jeesus toi valon San Fransiscoon: PELLE, AMERIKKA JA AFRIKKA

- Julkaistu Soundin luvalla. Luvaton kopiointi kielletty. -

- Onhan se mieltäylentävää olla keikalla. Kerran me mentiin yhteen maalaispubiin soittamaan, ja mä olin menossa yläkertaan kitara toisessa ja pieni kaiutinkaappi toisessa kädessä. Siinä joku gubbe zoomailee yhdellä silmällä ja osoittaa: "Tuo mies se on ainakin noussut suosta!" Siinä tuntee itsensä todella tervetulleeksi.
Pelle Miljoonan ensimmäisestä levystä on aikaa jo 21 vuotta. Tien varrelle mahtuu niin hyviä kuin huonojakin aikoja, mutta Pelle ei ota turhia paineita. Onnen löytää, jos oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.
Pelle ei muista itsekään, montako levyä hän on tehnyt vuosien varrella. Mittavaa nippua kasvattaa joka tapauksessa juuri ilmestynyt Brooklyn - Dakar -albumi. Tuon levyn maisemissa liikkuu myös Pellen kuudes romaani X - hän palaa.

Pelle sanoo, että hänellä on vähän vittumainen olo. Ei sen kummempaa, mutta mieheltä julkaistiin nyt ensimmäistä kertaa niin kirja kuin levykin. Siitäpä kelaamaan että mitä seuraavaksi. Päässä sutii tyhjää, taitaa olla hihnat löysällä.

Pelle kirjoitti uuden Brooklyn - Dakar -levyn lauluja samaan aikaan kuin kirjaa X - hän palaa. Mies matkusti viime syksynä New Yorkin Brooklyniin työstämään romaaniaan ja jätti kitaran tahallaan kotiin, jotta toinen asia ei haittaisi toista. Mutta eihän siinä mennyt montaakaan päivää, kun näppeihin sattui kitara Coney Islandin kirppikseltä.

Näin kirja ja levy alkoivat seurata toistensa jälkiä, mutta se olikin vain hyvä asia. Pellelle tuli yhtäkkiä vahva tunne, että tästä stoorista tulee jotain. Ei tarvinnut tuskailla juonen kanssa ja biisejäkin alkoi tippua kitaraa rämpytellessä.

New Yorkin jälkeen Pelle matkusti kolmeksi kuukaudeksi Afrikkaan, missä mies viimeisteli niin kirjan kuin levynkin. Ja niin kumpaankin tuli mukaan New Yorkin ja Afrikan kaikuja.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Pelle oli Afrikassa. Mies myöntää että olihan se hevi paikka.

- Mun muija Hannele oli messissä alkumatkasta. Olimme ensin Senegalissa, ja kun Hannele puhuu ranskaa, se sai kerrankin hoitaa kaikki asiat. Helvetin vaikeaa siellä oli, tietenkin. Sitten menin Dakarin edustalla olevalle pikkusaarelle ja asetuin asumaan sinne. Jengi oli nastaa sen jälkeen kun hiffasi, että tuo kundi on jäämässä tänne, että se ei ole mikään turisti. Ainoa ongelma oli ainainen tuuli. Se tuli Saharasta ja toi pölyä mukanaan. Joskus oli niin pölyistä, että Dakarin valoja ei näkynyt saarelta, vaikka se on suunnilleen Suomenlinnan etäisyydellä kaupungista.

Tapaamisemme aikana Pelle on juuri lähdössä Los Angelesiin - itse asiassa koneen lähtöön on aikaa vain kolme tuntia. Miehellä on mukanaan vain nahkainen reppu, jolla hän aikoo tulla toimeen kaksi viikkoa. Kun katselle Pellen rastahiuksia, Jukurit-seuramerkillä varustettua urheilupusakkaa ja matkatavaroita, alkaa miettiä olisiko tuossa tullimiesten unelma.

Ei minua tsekata koskaan tullissa, Pelle sanoo. - Kerran se tosin tehtiin Stokiksessa ja se oli vielä hivakkatarkastus. Oli nöyryyttävä tilanne olla perse pitkällä. Onneksi sinne ei työnnetty sormia. Tämä tapahtui jo monta vuotta sitten. Kerran muuten tulin Intiasta ja mulla oli kolmisensataa intialaista sikaria, jotka maksaa kolme rupiaa kappale. Menin kysymään tullimiehiltä, että mitä mä teen näille, heitänkö veks vai mitä. "Pelle painu vittuun täältä", ne vastasivat.

Pelle huomauttaa, että hänen tiheä reissaamisensa Yhdysvalloissa ei merkitse maan ihannointia. Matkat tulevat vain ex tempore. Itse asiassa Pelle ei pidä Yhdysvaltain historiasta, valkoisen miehen ylivallasta ja maan pinnallisuudesta.

- Mutta jotkut beatnik-kirjailijat ovat taas olleet suurimpia vaikuttajiani kirjahommissa, Pelle myöntää. - Niin friikkejä ihmisiä ei ole muualla kuin Amerikassa. Ei voisi kuvitellakaan, että Euroopassa olisi syntynyt vastaava liike. Yhdysvalloissa on tosiaan tiettyä suvaitsevaisuutta. Friscossa on yksi kaupunginosa, jossa asuu melkein pelkästään homoja. Afrikassa taas islam on kieltänyt homouden. On nuorelle kundille hirveä fobia, että mitä jos minusta tulee homo.

Oletko sinä koskaan miettinyt olevasi homo?

- En, mä olen ollut aina selkeästi hetero. Mutta joo, onhan Suomikin menossa eteenpäin. Ainakin Helsinki on kansainvälistynyt. Täällä on ulkomaalaisia ja muualta Suomesta muuttaneita ihmisiä. se tekee suvaitsevamman fiiliksen. Kukaan ei välitä siitä, jos puhut stadissa savoa tai Oulun murretta. So what, kunhan saat itsesi jollain tavalla ymmärretyksi. Ja nykymaailmassa onkin täysin mahdotonta eristäytyä. Se on väärää ajattelua, että ostakoot meidän kännyköitä, mutta ei niiden tänne tartte tulla.

JESSE FRISCOSSA

Pelle myöntää diggailevansa kolmea niinkin erilaista musiikkipoliittista aatetta kuin hippimeininkiä, punkkia ja reggaeta. Kun mies meni länsirannikolle Friscoon, sitä vain alkoi kuunnella Grateful Deadia, koska se on se paikallinen juttu. Mutta samatenhan siellä toimivat myös uusi punk ja Jello Biafran kaltaiset jutut. Ja kun menee taas New Yorkiin siellä on enemmän mustaa vaikutusta.

- Yhteistä niillä jutuilla on usko vapauteen ja se, että ei suhtauduta liian vakavasti myöskään musiikkiin, Pelle sanoo. - Ei tehdä siloiteltua matskua eikä löysämunameininkiä. Ja mukana on itseironiaa. Se on nykyisin kova sana. Jos ei olisi itseironinen, mä en ainakaan tulisi toimeen itseni kaltaisen urpon kanssa.

- Kyllähän vapaus on minulle tärkeä asia. Ei osaa asettua olemaan. Kun normaali ihminen elää tässä yhteiskunnassa, se joutuu tekemään monta sitoumusta. Joudut sitoutumaan pankkiin puoleksi elämästäsi, sitoudut pomoosi ja perheeseen ja Jokereihin tai HIFKiin. Mulla on siinä mielessä aika vähän sitoumuksia. Olen sitoutunut vuosituhannen vaihtumiseen ja jollain tavalla myös elämänkumppaniin. Siinä se melkein onkin. Ja kyllähän bändiinkin sitoutuu. Kun väsäsin tätä matskua maailmalla, oli fiilis, että haluaisin tehdä levyn sooloprojektina. Mutta eihän siitä mitään tullut. Olisi joutunut selittämään oudoille ihmisille mitä haluaa. On iisimpää, kun on tutut frendit ja soundi löytyy kimpassa tekemisestä.

Pellen Rockers-yhtyeessä on tapahtunut nyt muutoksia. Bassossa on Tumppi Varonen, kitarassa Tatu Mannberg ja rummuissa Vänni Väänänen. Tämä kokoonpano syntyi viime keväänä, kun Pelle kelasi, että hän lopettaa rumpujen soiton. Sitten mies toikkaroi fillarilla ja katkaisi solisluunsa, jolloin oli pakkokin lopettaa vähäksi aikaa rumpujen kolistelu. Vännistä Pelle huomauttaa, että siinä taitaa olla jopa akateemisesti sivistynyt hemmo, joka tekee opettajan sijaisuuksia, tulee keikalta kolmella yöllä ja alkaa opettaa kahdeksalta uskontoa kääpiöille.

- Nyt Pelle saa keskittyä tanssimiseen ja laulamiseen, ja välillä mä rämpyttelen kitaraakin, Pelle innostuu. - Se on vapauttavaa. Kun soitti rumpuja, piti koko ajan kelata, että jaksaako loppuun asti, sillä on aika heviä karjua ja melskata samaan aikaan. Rumpujen soitossa ei voi feikata. Siinä pitää olla etukenossa kuin Nykäsen Matti, venyttää montuun asti.

Pellen monivuotinen soittokaveri Tumppi Varonen puhui reipas vuosi sitten, että hänen uransa Rockersissa on lopullisesti ohi. Pelle myöntää, että varmasti Tumppi on sanonutkin niin, mutta jokin näkymätön bassonkieli sitoo miehiä toisiinsa.

Bändin toimivuus tuli todistettua viime heinäkuun helvetinmoisissa helteissä, kun uutta albumia purkitettiin Hannu Leidenin studiolla Suomenlinnassa. Pelle ja Tatu asuivat melkein koko ajan studiossa - itse asiassa Tatu ei käynyt edes maissa kolmeen viikkoon, joten Pelle haki hänelle välillä uudet sukat, kun haju alkoi käydä liian pahaksi.

- Mehän tehtiin demoja keväällä kotona Linnunlaulussa. Olin ainoa, joka tiesi, miten ne biisit menee. Soitin ensin rummut ja jollottelin päälle. Jätkät tsiigaili seinille ja pidätteli nauruaan. Sitten vedin demokitaran päälle, ja kundit hiffasi, että kai tästä biisi tulee. Se oli parempi tapa opetella biisejä kuin veivata niitä kellarissa. Ja kaikki lähtikin liikkeelle ihan hyvin. Biisit on simppeleitä, ja niissä on aika vähän soolopaikkoja.

- Hannu Leiden hiffasi heti biisien maailman. Sen takia ei pyrittykään väsäämään mitään megasoundeja. Että olisi vähän sellaista 60-luvun meinkiä.

Levyn ensimmäinen kappale Jesse toi valon (San Fransiscoon) vie kuulijan tosiaan 60-luvun rakkauden kesään ja hippiaatteen pariin. Laulussa Jeesus saapuu Haight-Asburyyn ja kohtaa siellä Jerry Garcian ja ajan beat-runoilijat. Pelle hymähtää, että jos laulua diggaa, sitä myös diggaa kuten koko levyä. Ja perään Pelle nauraa, että kappaleen sävellystä ei ole varmasti pöllitty Hiski Salomaalta, ei ole.

- Me tehtiin muuten videokin kymppitonnin budjetilla Oo niinku oot -biisistä. Vanha frendi, joka on fyrkkajätkiä, antoi kaks donaa rahaa, että tuossa on vähän sponssia. Sai annettua avustajille edes jotain pientä, pari kolme sataa per lärvi. Siinä videossa on ihan oikea stoori. Kundi tulee sukeltamalla CCCP:stä, nousee merenpintaan ja niin edelleen. Ihan oikea elokuvallinen kertomus. Kun on kymppitonni rahaa, on pakko olla! Siinä ei paljon räpsytellä eikä heilutella.

JUHANNUS JA OY

Pelle myöntää, että hänellä ei ole hajuakaan siitä, paljonko hänen levyjään myydään. Ehkä kolmisen tuhatta kappaletta. Ei siis mitään huippua, mutta jonkin verran kuitenkin. Eikä Pellellä olisi mitään sitä vastaan, että rahaa keräisi vaikkapa pistämällä Pelle Miljoona Oy:n uudelleen kasaan.

- Niin, juhannuskeikoille. Se olisi ihan mahdollista. Jos Andy on kehissä ja Sami soittaa... Sehän tulisi varmasti. Asuin Samin naapurissa Brooklynissa. Ja sitten vielä Taskinen, Tumppi ja Pöllö, siinähän se olisikin. Äitee Tiina myisi meidät saatana johonkin juhannusnotkoon. Ei mulla mitään sitä vastaan ole. Kaikki mikä on okei, on okei.

- Mutta sitä ennen me tehdään marras-joulukuussa Rockersin kanssa keikkoja. Sitten ei taas tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sellaista se on näissä taidehommissa. Koko ajan pitäisi muka väsätä jotain. Nyt ei ole mitään hinkua käydä väsäämään uutta levyä tai kirjaa, mutta jotain mä haluan tehdä.

- Mä teen koko ajan myös duokeikkoja Tatun kanssa ja joskus Vännikin on soittamassa messissä. Jos Tumppi olisi vielä mukana, mä tekisin duokeikkoja bändin kanssa. Mehän voidaan periaatteessa soittaa akustistakin bändin kanssa, on turhaa roudata helvetinmoiset PA:t jonkun pubin nurkkaan. Usein nuo pikkukeikat on aika hyviä bileitä, yllättävän paljon nuorta jengiä on mukana. Siitä aina diggaa että nuoria ihmisiä käy keikoilla, koska silloin sun juttusi on mennyt yli sukupolven.

Pelle sanoo, että on jännä huomata, miten monet muutkin ovat jaksaneet jatkaa soittamista kahdenkymmenen vuoden ajan. Tietenkin ajan kuluminen hirvittääkin välillä, mutta ei sille mitään mahda.

- En mä tunne itseäni vanhaksi, kun on hyvä kondis ja on utelias. On kiinnostunut sekä uusista asioista että siitä mitä täällä yleensä tapahtuu. Diggaan esimerkiksi hip hop -meiningistä. Sekin on levinnyt omia kanaviaan, ilman Yleisradion tukea.

- En ole itse ajatellut laulaa hip hop -juttuja, mutta joistain mun biiseistä voisi ihan hyvin tehdä sellaisia. Nykyisin kum sämplätään ja tsimplätään ja tehdään mitä vaan. Jos joku lahjakas nuori kundi olisi kiinnostunut tekemään, niin siitä vaan. Onhan siitä ollut puhettakin parin tyypin kanssa. Voisi kokeilla, miten ne vääntyisi. Miksei ne väänny? Pöllii vain parhaat tekstinpätkät ja huutelee niitä sinne. Ja vähän kaikua.

- Voisihan sitä itsekin huutaa jotain väliin, mutta lähinnä mun sydäntä on kuitenkin perinteisillä soittimilla tehty musiikki. Ei siitä vittu pääse mihinkään, että Dylan ja tuollaiset on olleet minulle niin kovia juttua. Reggae-puolella on kolissut tietenkin Bob Marley ja Studio Onen legendaariset äänitykset. Kyllä siinä oppiikin laulamaan kun veivaat jossain kadunkulmassa. Vähän jalalla hakkaat maata ja alat vetää harmonioita. Ei siinä tartte mitään vitun Oulunkylän opetusta.

- Me oltiin Hasse Wallin kanssa Stokiksessa Bob Marleyn vikalla keikalla. Se oli hurja reissu. Itse asiassa se oli aikuisiällä ainoa kerta, kun olen kussut housuuni. Se johtui siitä, että siellä oli saatanmoinen ryysis, ja mä kelasin että jos mä lähden tästä johonkin, en pääse kuin korkeintaan sadan metrin päähän. Ja hirveä kusihätä. Ei muuta kuin antaa tulla vaan kun Bob laulaa! Se lämmitti.

SODOMA CITY

X - hän palaa on kirjana aika hämmentävä kokemus. Romaani starttaa orjakaupan päivltä ja vie lukijan aina nykypäivään asti, mutta koko tarina on kerrottu varsin nykyaikaisella kielellä. Pellellä ei ole vaikeuksia kuvata 1800-luvun orjalaivaa näin:
Se oli halparisteily, ei safkaa, ei juomia. Ei suihkuu, no toilet. Ja kun tultiin perille, orjatalon hotskussa majaili ympäri Länsi-Afrikkaa buukattua jengiä, heimon rippeet sai pakaraan merkin ettei poka mene sekasin.

Pelle myöntää, että kirjan tajuaminen vaatii rock-kulttuurin tuntemista, muuten Rockaway Beachin Dee Dee - patsas tai entinen kyttäpäällikkö Lemmy Killminister eivät soita päässä kelloja. Kirjan loppuosa tapahtuu Sodoma Cityssä, joka on tietty New York, mutta Pellen mukaan New York on jo itsessään niin hullu kaupunki, että se piti muuttaa fiktiiviseksi paikaksi. Ja kun päästään Sodoma Cityyn, myös kirjan muulle realismille annetaan kyytiä.

- Mä luulen, että suurin osa kirjani lukijoista kuuntelee myös mun musaa, Pelle sanoo. - Ehkä kirjoja menee jonkin verran kirjafriikeillekin. Kirjabisnes tässä maassa on sitä, että kaupassa on se vesisänkyjuttu ja jossain jemmassa voi olla joku Pellen tai Kauko Röyhkän kirja. Tätä mun kirjaa myytäisiin varmasti festareilla, jos joku vain viittisi hoitaa sitä asiaa. Paperikantisena saisi sen hinnankin sopivaksi. Niitä kun myisi Provinssirockissa, ainakin kymmenen menisi.

Pelle myöntää, ettei hän ole pahemmin lukenut Kauko Röyhkän kirjoja. Hänellä oli Intiassa mukanaan Röyhkän Kaksi aurinkoa, mutta kassi pöllittiin ja puoliksi luettu kirja meni siinä mukana. Pelle sanoo kuitenkin, että kirja oli hyvää matskua. Kake on hard working man.

- En mä Kakea tunne paremmin. Mutta jos lähdet kaupungille pörräämään, kyllähän siellä aina tapaa soittajia. Onhan se nastaa heilua, mennä johonkin saatanan trendibaariin ventovieraiden ihmisten pöytään ja puhua paskaa sydämensä kyllyydestä. Minua kohdellaan yleensä hyvin, kukaan ei ole aggressiivinen eikä mitään. Joskus on käynyt jopa niin, että jos joku fani on halunnut tarjota mulle bissen, ja olen sanonut, että kyllä se käy!

Pelle hymähtää, että hänen kustantajansa WSOY voi pitää häntä friikkijengin magneettina. Toisaalta Pellen potentiaalinen lukijakunta ei välttämättä mene kirjakauppoihin. Pääasia ei ole, myydäänkö kirjoja enemmän vai vähemmän, tärkeintä vain olisi, että Pelle-diggarit löytäisivät romaanin.

- Mähän käyn jopa mainostamassa kirjaani kaikenlaisissa tapahtumissa. Olin juuri Kotkassakin. Noissa kirjailijatapaamissa näkee muuten kirjailijoita, joista suurin osa vain väsää työhuoneellaan monta vuotta. Ne ei ole tottuneet olemaan ihmisten edessä, ja on koomista kun niitä sitten roudataan yleisön luo. Se on varmasti hirveä tilanne niiille.

- WSOY:llä on muuten 65 vuotta vanha perinne, että joka syksy järjestetään kirjailijaillalliset, nykyään Kämpissä. Sain kutsukortin sinne ja ajattelin, että vittu, nytpä saa hyvää safkaa. Mutta sitten huomasin, että kortin alaosassa lukee "smokki tai tumma puku". Se juttu pykähti heti siihen Olen kaksi kertaa elämässäni pitänyt tummaa pukua. Ekan kerran, kun faija haudattiin ja tokan kerran kun mutsi haudatiin. Ei kirjallisuus niin vakava asia minulle ole, että hankkisin jostain tumman puvun, smokista puhumattakaan. Olisihan sitä tietysti voinut mennä pokelta puhumaan vähän hanhenmaksapalleroita dogbagiin.

AATTEITA JA UNELMIA

Pelle myöntää olevansa kiinnostunut poliittisista ja uskonnollisista johtohahmoista. Jeesus, Dalai Lama, Buddha ja Che Guevara ovat okei, mutta niin myös Bob Marley ja Bob Dylan, se vanha nykerönenä.

- Samoja unelmiahan ihmisillä on. Mitä suurempi unelma, sen parempi. Kyllähän sitä haluaisi, että maailma olisi oikeudenmukaisempi ja pienelläkin ihmisellä olisi mahdollisuuksia. Se on kuitenkin niin, että isot talloo ja pienet vikisee.

- Mä en ole koskaan ollut missään aatteessa kovin sisällä. Paitsi silloin aikanaan mulla oli se joogajuttu, mutta se ei itse asiassa ollut aate, enemmän ehkä uskonto. Siihen pettyminen ja siitä irrottautuminen teki aika kipeää. Sen jälkeen en ole ollut missään aatteesssa kiinni. En edes punk-aatteessa, koska mun mielestä ei ollut mitään aatetta. Oli vain ihmisiä, jotka duunasi jotain.

- Tavara taitaa olla tänään suurin aate. Vittu kun joku saatanan Jumbo avattiin Vantaalla, Kehä Kolmonen oli tukossa viikonlopun. Ihmisillä täytyy olla vähän vikaa päässä, ei jumalauta jos jostain saa pennin halvemmalla, sitä pitää mennä kahmalokaupalla ostamaan. Sitten sä ladot sen pöydälle, katsot sitä skeidaa mitä olet ostanut... "Mitä mä tuolla teen?"

- On sääli, että enää ei ole oikeita sankareita. Urheilusankareita on, mutta nykyiset urheilusankarit on pelkkiä rahantekovälineitä. Kun pelaat fudista huippujengissä tai lätkää NHL:ssä, tiedät olevasi seuran omaisuutta. Jos pomo päättää että huomenna lähdet vittuun, on lähdettävä. Ei ole sitoutumista seuraan. Ja ainoa mistä puhutaan on, kuinka paljon kukin tienaa.

Yksi Pellen opeista on, että on oltava rehellinen itselleen. Mies sanookin, että hän ei ole tehnyt mitään suurempaa, jota katuisi jälkeenpäin. Ehkä suurin synti oli se, kun Pelle meni skidinä pappilaan syömään omenapuista omenat, ja kannat jäivät roikkumaan puuhun. Pappi oli varma, että se oli itse paholaisen tekosia.

- Sitä ehkä harmittelee joskus, että ei ole omaa lasta, mutta olisiko Pöllöstä huoltajaksi. Se on aikamoinen vastuu. Mutta voisihan se olla kiva. Pikku-Pöllö tai Noppa tai Kuutio.

- Joka päivähän sä mokaat, Pelle myöntää. - Kyllä sitä välillä kelaa, että voi vittu kun mä olen urpo, mutta sitten sitä lohduttautuu, että meitä on monta samanlaista urpoa. Ihmisillä on usein sitä vääntöä, että ne joutuu tekemään asioita, jotka on vastoin niiden luontoa. Se on iso tehtävä kasvavalle ihmiselle, että olet jotenkin sujut itsesi kanssa, mutta mitä enemmän hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet, sitä helpompi on olla. Samanlaisia kusipäitä me kaikki ollaan. Sitä usein vääntää ja kääntää asioita, mutta koko ajan on vain huono olo, että miksi mä en voi olla onnellinen. Tämä levottomuus, mikä minullakin on, ei se onnelliseksi tee. Mutta se pistää etsimään vaihtoehtoja elämässä.

- Pakko kuitenkin pärjätä, ansaita niin paljon rahaa että pärjää. Sekin on nöyryyttävää, että joku pyörii sossuissa vuosikaudet. On helppoa tuomita sellaiset ihmiset, että ne on luusereita eikä yritä edes. Mutta kun sä ajaudut tuollaiseen tilanteeseen... So what? Meidän perustuslaissa sanotaan, että jos olet heikoilla, sulla on mahdollisuus saada apua. Ja sen takia mä esimerkiksi maksan veroja. Jos mulle käy jotain, niinkuin just meni solisluu poikki, mä menin Marian sairaalaan ja se ei maksanut latin latia kun ne hoiti mua siellä. Yleensä nuo paremmin toimeentulevat ihmiset jaksaa aina narista, vaikka niillä on niin paljon kaikkea.

- Kuten sanoin, raha on välttämätöntä, Pelle huokaa. - Kyllä Teostosta aina tippuu jotain. Musiikista tulee se raha, millä mä rahoitan kirjallisen harrastukseni. Loppujen lopuksi tulee tehtyä aika paljon duunia rämpytys- että bändikeikkoineen.

- Sitä on oppinut, että mä soitan mitä tahansa. Se setti vain muodostuu, pari kolme biisiä on sovittu ja sitten mä soittelen mitä soittelen. Ihan fiiliksen mukaan. Ei mulla ole varaa sanoa, että mä en soita sitä tai sitä biisiä.

- Usein monet biisit menee paljon nopeammin livenä kuin levyillä. Jos sattuu kuulemaan radiosta jonkin vanhan biisin, alkaa ihmetellä, että oliko tämä tosiaan näin hidas. Keikoilla sitä kun on vetänyt suunnilleen tuplatempolla.

Juho Juntunen - Soundi 11/1999