Rankkojen aikojen ABC

© Rumba - 8.4.1993 / Markku Halme


"Tää on meidänikäisten hemmojen rajua musaa, jota voi nuoremmatkin diggailla", sanoo Pelle Miljoona Rockers-yhtyeensä kanssa tekemästään uudesta albumista ABC. Pellen debytoidessa puolitoista vuosikymmentä sitten vallitsi maassa lama ja miehen laulut olivat asianmukaisen vihaisia.

Myös 1993 on lamavuosi ja Pelle tekee edelleen vihaista musiikkia - vaikkei otakaan asioita enää "niin kuolemanvakavasti".

On vierähtänyt jo yli kymmenen vuotta siitä, kun viimeksi kuuntelin Pelle Miljoonan uutta levyä vilpittömän innostuksen vallassa, hehkutellen tyyliin "tätä on mun rokkenroll". Pellen Rockers-kokoonpanonsa kanssa pykäämä tuore pitkäsoitto ABC herättää kursailemattomassa hurjuudessaan samoja tuntoja kuin puolentoista vuosikymmenen takaisen lamakauden Pelle-tuotokset - tai varhaiset Clash-levyt. Tiettyä clashmaisyyttä ei Pelle itsekään käy kiistämään.

- Jos mä yrittäisin sen kieltää, niin ethän sä kuitenkaan uskoisi, ei se olis yhtään vakuuttavaa. Pakko se on myöntää... ja onkos sitä jotain muita bändejä edes ollut?

Eipä kai, ei sitten viime katastrofin. Ajan henki elää ABC:n kappaleissa ja Rockersin musiikissa hyvinkin vahvasti.

Toi musa on aika lähellä sitä, mitä nyt on tunnelmat. Ajat on rankat, joten pitää tehdä rankkaa musaa. Onhan näitä rankempia rokkibändejä ollut iät ja ajat, vaan eipä ole nykyaikana juuri näkynyt. Nössöosasto on kyllä ihan kiitettävästi edustettuna, Pelle surkuttelee, ja basisti Tumppi Varonen yhtyy itkuun: - Eihän radiookaan enää pysty kuuntelemaan kun sieltä tulee pelkkää paskaa. Pakko on himassa turvautua omiin levyihin.
Samalla vanhalla fiiliksellä

Synnyttääkö nykylama Pellessä samoja tuntoja, jotka saivat aikaan esimerkiksi Olen työtön - raivorypistyksen. Voisiko olla kyse suoranaisesta lamanostalgiasta.

- Kyllä noi vanhat jutut on menneet, ei niitä saa takaisin, eikä niissä sinänsä ole mitään muistelemista. On niillä dokumenttiarvonsa, ja on niillä levyillä varmasti nippu aika hyviä biisejä, mutta ei niitä tartte katella. Don't Look Back, kuten eräskin henkilö lauloi. En viitsi mainita nimeä koska leimautuisin heti.

Pelle ei vain osaa lausua Peter Toshin nimeä, ilkkuu Tumppi. Pelle vastaa suomennoksella: - Osaanhan: Tötsy-Pete.

Mutta takaisin asian ytimille.

- Ainahan se vaikuttaa, missä ajassa sitä on ja kenen kanssa juttujaan tekee. Tavallaan tässä kyllä on ihan sama fiilis kuin silloin joskus, mutta ei me millään tavalla olla kelattu sitä, minkälaista musiikkia meidän kannattaisi tehdä. Tää juttu on syntynyt ihan luonnollista tietä. Tällasta musiikkia me osataan tehdä.

Vaikka Pellen sanoituksissa edelleen vilahtelevat isot yhteiskunnalliset asiat, ovat otsarypyt suoristuneet ja syyttävästi pystyssä heilunut sormi taipunut siistiin nyrkkiin muiden nakkien rinnalle.

- Kyllä sitä nykyisin on aika relana, asioita ei enää ota niin kuolemanvakavasti. Se on turha rypistellä kun paskat on jo housuissa. Kaikkihan tietää miten nää jutut täällä on - vaikka osa jengistä ei sitä avoimesti haluakaan myöntää.

Ja oma usko mahdolliseen asioihin vaikuttamiseen on jo mennyt?

- Ei niihin varmasti ainakaan millään biiseillä voi vaikuttaa. Paitsi että onhan sekin jonkinlaista vaikuttamista kun kuvaa maailmaa sellaisena kuin se on, kylmän viileästi. Jos hommat ryssii, niin ei ne ainakaan hyssyttelemällä siitä mihinkään muutu. On niistä hyvä puhua.
Raivoapinan johdolla

Keskeisimpiä tekijöitä Rockersin nykyisessä raisuudessa on kitaristinvaihdos. Pitkään mukana pyörinyt, minun makuuni hieman liian kevytkätinen ja hienosteleva Teijo kyllästyi keikkailuun ja muutti metsään. Tilalle lainattiin Havana Blackin Make "Crazy" Heiskanen, joka soittaa bändissä ainakin syksyyn asti sovitut keikat, ja keikkojen välillä hoitelee osuuksiaan Havana Blackin tulevalle levylle.

Alkusyksyä pitemmälle ei Rockersin tulevaisuutta ole suunniteltukaan, vaan silloin bändi lähtee epämääräisen mittaiselle tauolle.

Make musisoi hämmentävänkin suoraviivaisesti ja tiukan konstailemattomasti ollakseen kotoisin tuosta hieman taidokkaammin ja tiluttelevammin soittavasta ryhmästä.

- Kyllä tällanen suoraan soittaminen on oikeestaan se lähtökohta, mistä mä soittamisen aloitin. Nuorena tuli rämpättyä tällasta musaa aika paljonkin.

Pääsyy draivin julmuuteen löytyy kuitenkin rumpupallilta. Sellaisellahan Pelle istui jo uraansa aloittaessa, ja Pohjalla taas -kiertueen kokemukset kertoivat, että sellaiselle hänen takalistonsa kuuluukin. Mies itse on kanssani täysin samaa mieltä siitä, että juuri hän on paras mahdollinen tämän yhtyeen rumpali. Ei ehkä paukuttajista teknisesti taiturimaisin, mutta asenteeltaan aivan ylivertainen. Myös Make yhtyy ylistykseeni:

- Monenmoisissa yhteyksissä soittaneena muusikkona on pakko sanoa, että Pelle on loistava, todella loistava rumpali. Rumpali joka vetää ja kun se laulaa ja vetää niin siihen on vaan pakko hypätä mukaan.

- Seuratkaa apinat! kiteyttää Pelle. Miehen etukenoisessa soitannassa ei millintarkkojen rumpalien usein studiossa hyödyntämästä tahdistajasta eli klikistä ole mitään hyötyä. Jos tahti välillä kiihtyy, niin kaikki toimii, kunhat kitara ja basso seuraavat tiukasti mukana. Jos ei ihan nappiin soitetakaan, niin ainakin samassa suhteessa napin ohi.

- Se kuuluu vaan siihen, että rokissa pitää olla eloa. En mä jaksa kuunnella mitään täydellisiä juttuja, mun miestä täydellisyyttä on se, ettei kaikki olekaan ihan joka suhteessa tarkasti kohdallaan.

Pellen omintakeinen, suhteellisen simppeli rumpukioski on pitkän kehittelyn jälkeen löytänyt ideaalimuotonsa. Instrumentilleen huomattavan isokokoisen, samalla hakkaavan laulajan ei auta kuin asettua "niin korkealle kuin tuolia piisaa. Kuin rhesus-apina, puoli-istuvassa asennossa". Soitto on Pellelle keino purkaa aggressioita ja sen kyllä kuulee.

- Aina kun skidinä vitutti oikein tosi paljon, mä menin kellariin paiskomaan rumpuja pariksi tunniksi. Sitä oli ihan kuin joku guru kun sieltä tuli ulos, no bad feelings. Ihan sama pätee nykyäänkin mun huonoihin fiiliksiin, kyllä ne möykkäämällä lähtee.

Suoraan ja nopeasti

Levyn kappaleet tehtiit varsin nopeassa tahdissa; ensin treenikämpällä kolmessa viikossa pisteestä nolla jotakuinkin valmiiseen muotoon ja sen jälkeen studiossa viikon aikana pakettiin. Hyvänä apuna toimi Maken kautta yhytetty tuottaja, Havana-mies Hannu Leiden.

- Ei siinä mitään kummempia temppuja kyllä yritetty. Matsku oli jo valmiina ja hyvin treenattuna, mutta studiossa touhutessa Leiden toimi bossina. Se tiesi mitä se halusi ja mitä me tahdottiin ja toteutti sen, kehuu Pelle. Make jatkaa aiheesta:

En mä ainakaan ikinä ole ollut näin vaivattomassa projektissa - kahdeksassa päivässä saatiin tehtyä kaikki kuustoista raitaa. Hannu osasi luoda tosi vaivattoman fiiliksen, mikä tuottajan tehtävä itse asiassa onkin.

Levylle kappaleista päätyi vain kaksitoista. Niistä kolme teki paatunut romantikko Varonen, jotta kokonaisuuteen saataisiin vähän lisäsävyjä.

- Moni on kysynyt, minkä takia levyllä on vain kolme mun biisiä. Mä olen vastannut, että sen takia kun siinä ei ole enempää. Hyvin yksinkertaista. Ei me mietitty, pitäiskö niitä olla neljä tai viisi, me vaan annettiin homman mennä omalla painollaan, sen mukaan, mikä tuntui hyvältä.

Pahimman mätön vastapainoksi kiekolle mahtuu kevyempien Pelle-aikojen tyylinen mystiikkaballadi Kaunis on maailmain, Ari Taskisen huvittavasoundisten koskettimien karibialaisesti keinuttama Hengissä, sekä upeiden torvien ja taustalaulajattarien siivittämä, suorastaan perimustasti sykkivä reggaepala Lohduton laulu - aivan eri luokkaa kuin muinainen Pelko ja viha. Jos minulta olisi kysytty, niin Rock'n'roll babyyn ei olisi lykätty eurorokahtavia torvikevennyksiä, mutta kun ei kysytty.

Levyn komein suoritus on suoraviivaisesti paahdettu tulkinta myös Clashin aikanaan versioimasta I Fought The Law'sta nimellä Rikoin lakia. Jos Clash raivosi biisin läpi käyttäen neljää yksinkertaista elementtiä, riittää Rockersille kolme.

Vihaisimman laulusaundin Pelle on löytänyt Juhantalon kaltaisista "sikaniskoista" kertovaan Vieraantumisen ABC:hen. Aihevalinnastako johtuen?

- Lähtee se siitäkin, mutta osansa on myös sillä, ettei se biisi meinannut istahtaa sillä tavalla kuin se alunperin ajateltiin. Ei sen niin raivo pitänyt olla, mutta vittu kun se ei ollut istahtaakseen. Kerran tsekattiin sitä, että ei se näin toimi. Sitten vaan sanottiin, että laita pyörimään ja laske sisään, ja siinä se oli, kertalaakilla. Vähän niinkun Motörhead-tyylisesti. Se taisi olla ainoa biisi mikä studiossa soitettiin eri tavalla kuin mitä kämpillä oli treenattu.

Tyhmästi ja yksinkertaisesti

- Tää on meidänikäisten hemmojen rajua musaa, jota voi nuoremmatkin diggailla, Pelle naureskelee. Minussa herää kiusallinen kysymys: eikö ole yhtään kornia vanhana äijänä tehdä tällaista murrosikäisten meuhkausmusiikkia?

- Kyllähän tää on helvetin tyhmää, mutta jostain syystä mä diggaan tästä. Lähinnä se on fiiliskysymys, kysymys siitä, mitä sä pidät arvossa tässä elämässä, yhteiskunnassa ja maailmassa. Pitää olla intohimoa siihen, mitä tahansa tekeekin. Silloin kun on rock and roll -sielu, on ihan sama mitä sitä tekee - ei sen musiikkia välttämättä tartte olla. Se on tapa suhtautua elämään ja itseensä.

- Mä en suhtaudu itseeni kovin vakavasti, en mä pidä itseäni suurena taiteilijana, nöyristelee Pelle, ja niittaa lopuksi: - Ei me tarvita mitään tän kummempaa. Pöllö soittaa rumpuja, Tumppi bassoa jumputtelee ja Make nakkasee kitarat. Se on hyvin yksinkertainen juoni, mutta se toimii - toivottavasti. Keikoillahan sen vasta näkee.

Niin, haastatteluhetkellä on Maken ensimmäinen live-esiintyminen Rockersin riveissä vielä edessäpäin. Mutta mikä ettei toimisi.

Markku Halme
Kommenttina tuohon viimeiseen kappaleeseen: Pelle - Tumppi - Make kokoonpanon vuonna '93 pariin kertaan nähneenä voin vain todeta: Kyllä toimi!!. Varsinkin keikka Kotkan legendaarisessa merimieskapakka Kairossa pääsiäisenä '93 oli raivokkuudessaan ja energisyydessään vertaansa vailla Suomessa. --toim.huom.