Pelle Miljoona & N.U.S

Love LRLP 267

© Soundi 05/78 - Jorma-Veikko Sappinen

Mä vaan pogoon - Lontoo - Mä hajoitan tän maailman - Pikkuhitleri - Akateeminen poika - Mun rakkaus - Ei oo järkee mennä armeijaan - Tahdon olla vapaa - Olen työtön /// Seison paitsiossa - Mie en välitä mistään - Olen ulkona - Raivoon - Yhteiskunta haisee - Laulu Koskisen Masasta - Hyvinvointikakarat - Nuoriso sairastaa syöpää - Mitä on punk?

"Nämä laulut syntyivät sosiaalisesta tilauksesta" sanoo vanha äijä Pelle Miljoonan LP:n takakannessa ja jatkaa: "Ne ovat huutoja byrokratian hammasrattaiden välistä, ilonhuutoja, tuskanhuutoja, taisteluhuutoja ja huutoja, jotta ne, jotka nukkuvat heräisivät."

1 000 000:n huudot käsittelevät vähän kaikkea. On henkilökohtaisia ulvahduksia: Mä vaan pogoon, kunnes kuolen, Tahdon olla vapaa, Perrrrkele, mä olen työtön, Seison paitsiossa, taskubiljardia pelailen, Mie en välitä mistään, Olen ulkona ja Raivoon. On huutoja, jotka sättivät jotain tiettyä ihmisryhmää: Varoitus äärioikeistolaisista voimista, jotka nostavat päätään pikkuhitlerin johdolla. Pilkkaveisu akateemisista ihmisistä, jotka tuntevat kirjaviisautta mutteivat tiedä mitään todellisesta maailmasta, ja hyvinvointikakaroista, jotka tietävät kaiken farkuista ja televisiosta ja seksistä mutteivat mitään elämästä. Ja saarna yleensä nuorisolle, joka sairastaa apatia-nimistä syöpää ja jonka pitäisi nyt herätä, jotta asiat kääntyisivät parempaan malliin. Ja kolmanneksi on kailotuksia suuremmista kokonaisuuksista: paheellisesta ja turmeltuneesta Lontoosta, turhasta ja vahingollisesta armeijalaitoksesta sekä lopulta yhteiskunnasta joka haisee - joko hyvältä tai pahalta riippuen siitä kummalle puolelle suurta barrikadia sijoittuu.

Tuohan kuulostaa hyvältä. Varsinkin takavuosina vaadittiin taiteellisilta teoksilta suorastaan hysteriaan asti osallistumista, kannanottamista. Pelle Miljoonahan on tässä suhteessa varsinainen toiveiden toteutuma: miltei pystymetsästä esiin karkaava nuori huutava ääni, joka haukkua räksyttää tiukkana kuin tuiskea terrierikoira ja katselee valppain silmin kaikkea mitä voisi puraista. Kuulostaa melkein liiankin hyvältä ollakseen totta.

Kyllä tuo kaikki on totta, mutta silti Pelle 1 000 000:n levy on melkoinen pettymys. Se ei lunasta niitä toiveita, joita ensimmäisille suomalaisille punk-rockin tai uuden aallon levyille tuli väkisinkin asettaneeksi (sillä rockistahan tässä kuitenkin on kyse, vai mitä?). Tokihan myös suomalainen jähmeään progemassaan tai toisaalta tylsään hevijunnaukseen nuukahtanut rock kaipasi kunnon tärskyä - ja on sen jo saanutkin. Mutta tämä Miljoona-systeemi on nyt viety läpi aivan liian nopeasti. Albumi on kokonaisuutena ottaen niin raakilemainen, luonnosasteella oleva, että sen kuunteleminen on väsyttävää, toisinaan suorastaan piinallista. Kukaan ei tietenkään ole seppä syntyessään, ja tietysti pitää takoa niin kauan kuin rauta on kuumaa, mutta pitää myös edes jonkin verran hioa ja rohjeta heittää kehnoja taoksia menemään. Kaikilla on ollut liian kiire: Pelle Miljoonalla (bändi on ollut kasassa noin vuoden päivät ja kokoonpano vaihdellutkin tänä aikana), tuottajilla (Dave Lindholm, Atte Blom) ja levy-yhtiöllä.

2 x 9:n biisin tasainen pötkö enimmäkseen viimeistelemätöntä saarnaa on todella melkoinen koettelemus. Paikoin tekstit kyllä toimivat hienostikin, mutta toisinaan keskentekoiset pajatukset kuulostavat niin väkisin lauluksi väännetyiltä, että pahaa tekee. Näiden tekstien tarkoituskin on tietysti olla suoraa, konstailematonta puhetta asiasta, mutta on myös tunnettua, että suorin tapa ei ole aina tehokkain noissa lyriikkahommissa. Lisäksi mukana on jotakin suoranaisia vastenmielisyyksiä (esim. Lontoon kuvaus, jota voisi pitää virhearviointina), mutta ei niistä enempää, koska kyse voi olla henkilökohtaisista makuasioista. (toim.huom: no siitähän levyarvostelussa on aina kyse joka tapauksessa!)

Yksi silmiinpistävä piirre Miljoonan teksteissä ja koko albumin yleisilmeessä on täydellinen hymyttömyys, huumorin puute. Pelle on koko ajan tavattoman äkäinen, katkera ja ivallinen. Käsitellyt asiat ovat tietysti vakavia, mutta se seikka on unohtunut, että syrjitytkin ovat aina omanneet hurttia huumoria, mikä on auttanut selviytymään elämässä ja taistelussa.

Soittopuoli on äärimmäisen pelkistettyä, kuten olettaa sopii, eikä siinä mitään, mutta kiireellä on taas sormensa pelissä: huimaksi tarkoitettu meno seisahtuu paikalleen sahaamiseksi, joka kuulostaa yksinkertaisesti tylsältä. Ehkä silläkin että Pelle Miljoona on rumpali, on osuutta asiaan. On melkoinen suoritus saada sekä komppi että laulu pelaamaan tällaisilla pikajunavauhdeilla. Ehkä miehen kannattaisikin keskittyä laulamaan ja pestata raisu rumpali turvavöihin sidottavaksi.

Parasta Pelle Miljoonan touhussa on määrätietoisuus ja sumeilemattomuus, millä itselle asetettuja päämääriä on lähdetty toteuttamaan. Siinä on sitä muniin puhaltelematonta itsevarmuutta, mitä suomalaiselta rock'n'rollilta on paljolti puuttunut. Ei kysellä arasti toisilta, että voikohan tämän nyt tehdä näin ja onko tämä nyt varmasti hyvää, vaan TEHDÄÄN. Tältä kannalta katsoen on valmis antamaan tämän albumin heikkouksiakin paljolti anteeksi.

Jorma-Veikko Sappinen / Soundi

< Takaisin arvosteluihin