Pelle Miljoona & 1980 : Viimeinen syksy

Johanna JHN 2006
Nuoret sankarit - Juosten kohti elämää - Ajassa tapahtuu - Gabriel - Tämä sukupolvi - Uusi kuva ihmisestä /// Tahdon rakastella sinua - Näkymä avenuelle - Kaikesta täytyy maksaa - Stadi by night - Elä (kun olet nuori vielä) - Viimeinen syksy

Soundi 1/80
Hilse 1/80
Backbeat 1/80


© Soundi 1/80 - Arto Pajukallio

Pimeätä. Ulkona joulukuu, mutta se ei meistä näy. Tänäänkin satoi vettä ja kaikki painaa. Viimeinen syksykö? Kyllä, viimeinen ennen seuraavaa. Mutta viimeinen tällä vuosikymmenellä ja se on jo jotain. Kymmenen vuotta sitten ei ollut Soundia eikä sen edeltäjää. Monet tämän päivän rockmuusikoista olivat melkoisia nappuloita, mutta ei sen puoleen, niin kirjoittajatkin. Ja jos ikää täysi-ikäisyyden verran olikin, olivat ajatus ja näkemys joiltain osin varsin poikkeavia tästä päivästä, ja vielä enemmän poikkesi musiikki, 60-luvusta on puhuttu suurten muutosten vuosikymmenenä, niin kuin ei tällä tätä kirjoittaessani elettävällä 70-luvulla olisi yhtään niin paljon tapahtunut. Ehkä kyseessä onkin edistys? Tällä vuosikymmenellä on yritetty toisinaan tuloksekkaastikin tuhota 60-luvun hyviä aatteita ja pyrkimyksiä. Eipä olisi uskonut, että rauhanmerkkikin joutuu tyystin lokaan uusien isänmaitten toivojen ansiosta.


clipeti-clip, tästä välistä on leikattu kappaleen verran Pajukallion muisteluita, jotka ovat kyllä mielenkiintoista luettavaa mutta eivät aivan oleellisia varsinaisen levyarvostelun kannalta
Viimeinen syksy - helppo eksyä muisteloihin tai ryhtyä selittelemään. Pelle Miljoona & 1980 ovat niitä jotka ovat panneet tuulemaan meidän oloissamme, synnyttäneet toimintaa ja olleet itse sen synnyttämiä. Viimeinen syksy ennakoi ajan vaihtumista, uuden alkamista. Nuorison omakohtainen kulttuuri (skeptinen minäni säikähtää kuulostavansa Kulttuuriraportin pystyynkuolleilta ohjelmajulistuksen laatijoilta) on nyt voimakkaampaa kuin koskaan ja on nyt yhä kasvamassa ja kehittymässä. Siihen liittyy toki muutakin kuin typerää punk-muotia, nappikauppaa, limbolevyjä ja kapeakatseisuudessaan kilpailevia fanzineja. Siihen kuuluu muutakin kuin yhden asian liikkeitä, joita syrjäinen kulttuuritoimittaja tuntee kaksi, ja siihen liittyy muutakin kuin teatterimaailman kuohuminen. Mutta paljon tapahtuu, ja se on hyvä se. Albumi Viimeinen syksy puhuu siitä, liikkeestä ja sen välttämättömyydestä, nuoruudesta - jolla kyllä käsitän muuta kuin punk-elämäntavan, esimerkiksi - ajan tapahtumista, tästä sukupolvesta, ihmisen uudesta kuvasta. Se on levy kynnyksellä, maamerkki. Se peilaa sitä mitä viime vuosina on tapahtunut, kertoo siitä mitä tänä päivänä tapahtuu ja näyttää mihin sopii tänä päivänä tähdätä. Eikä se silti ole ohjelmajulistus, vaan rocklevy. Mutta se on hyvä rocklevy, kulkee lujaa ja sanoo jotakin. Maailma on kutakuinkin entisensä ensimmäinen tammikuuta, vaikka kuinka on 80-luku. Yhdessä yössä eivät asiat muutu, mutta oltaessa paalun toisella puolella ollaan kuitenkin muualla, toivottavasti paremmassa. Ja kuka ei voi olla odottamatta 80-luvun ensimmäistä kevättä.

70-luvun viimeisenä keväänä kasvoi 1980 viisimiehiseksi ex-Problems? -kitaristi Stefan Jonesin alias Piesnackin liityttyä mukaan. Kesän keikoilla hän oli vielä hieman vaisu, mutta levyllä täysin rahkein mukana. Vielä nykyisin on 1980 keikoilla räjähdys, joka harvemmin pääsee suuntaamaan kaiken voimansa tarkoittamaansa suuntaan - se kun räiskyy käsissä koko ajan. Jos "Pelko ja viha" -LP oli yllättävä monin osin, niin nyt saattoi odottaa hyvää levyä aivan toisella mielellä. Työ on kurinalaista, eikä mikään tekninen valmius heikennä levyn arvoa, tuhoa sen fiilistä tai vie sisältöä. Sitä paitsi tässä maassa on kymmeniä ja kymmeniä uusia yhtyeitä, jotka tarvitsevat kipeästi kannustavaa esimerkkiä - esimerkkiä siihen, että asiat voi pyrkiä tekemään hyvin ja omaperäisesti eikä vain räkäisesti ja jo selvitetyistä aiheista.

Niinpä on todettava että 1980 soittaa ei vain komeasti vaan myös uusia puolia itsestään tarjoten, uusilla väreillä kokonaisuutta onnistuneesti laajentaen. Kaksi kitaristia on kasvattanut mahdollisuuksia melkoisesti ja yhteistyö toimii. Rubberduckeli ja hengenheimolaisensa Stefan lomittavat mainioita komppeja toistensa lomaan, riffittelevät hyvin ahkerasti, soittavat teemoja eivätkä vain revittele heavy metal thunder -hurmiossaan. Taskinen soittaa samaten bassoa runsaammin sointujen välillä seikkaillen, mutta se ei kulkevuuttaa haittaa, vaan jopa päinvastoin. Äänityksestä, miksauksesta tai Pikku-Reiska Isoahon tuotannosta (koskenee sekin lähinnä soittopuolta) en pahaa sano - vain eksyksissä oleva ohutsoundinen hi-hat erottuu väkevästä äänivallista.

Albumin kaksi puolta ovat selvästi erottuvia kokonaisuuksia. Pelle laulaa kaikki ykköspuolen piisit, jotka ovat yhtyeelle tyypillisiä, itseään eteenpäin piiskaavia, myös heavy-vaikutteisia paloja. Tekstit ovat kaikki Pellen, ja jo kappaleiden nimet kielivät mistä on kyse. Ollaan nuoria sankareita eikä esimerkiksi mitään epäsosiaalisia punkkeja, mutta eihän Pelle tarkoituksesi ole ihailla viihtymättömyyttä, yksinäisyyttä ja äänestämättä jättämistä? Vähän kuin sellaista vaikutelmaa olin saavinani. Kohti elämää ei kävele vaan juoksee, haluaa kokea kaiken, paskankin. Ajassa taphtuu kieli siitä mitä on tässä ja nyt, hälyä, riffittelyä ja revittelyä - ja eikös Duckin soolo vain muistutakin Motörheadia helvetillisessä kuumeisuudessaan? Pellen ainoa sävellys koko albumilla on Gabriel, mutta rockin ja reggaen risteyttämine rytmeineen se onkin varsinainen helmi. Ja digatkaa huuliharppua, mainioita kitarakuvioita - niissä ei soiteta hysteerisesti, vaan emotionaalinen voima on saatu purkautumaan kauniiseen soittoon - ja tarkoitan mitä sanon! Pellen lyriikka on parhaimmillaan yhtä vankkaa kuin maa ja tuli, toisinaan sama tunne ajaa hänet - viimeisen päälle rehellisen tuntojensa kuvaajan - lapsusten partaalle. Gabriel on koskettava esitys kärjikkyydestään huolimatta. Sävellyksenä se on myös yksi Pellen parhaita kautta aikojen, ja samaten ovat bändin muitten jäsenten piisit hylkäämässä perusteellisemmin tavanomaisen punk-piisin muoto-oppia

Tämä sukupolvi tarjoaa erinomaisen tekstin ja sitä tukevan yhtä erinomaisen sävellyksen. Pelle panee sukupolvemme paikalleen, kertoo mihin synnyttiin ja missä kasvettiin. Kohta on käsissämme tämä maapallomme, liian reikäinen jotta sillä voisi leikkiä. Viemmekö sen kotiin vai pudotammeko hädissämme? Tämä sukupolvi etsii uutta moraalia, ja vaikka onkin vielä hieman sekaisin, yrittää... Uusi kuva ihmisestä ei etsi mitään yli-ihmistä, vaan uutta "parempaa ja tavallista", sellaista jota ei ismeillä pestä ja joka ei pala totuudessa. Ei sen puoleen, etteikö moista olisi etsitty ties kuinka monien sukupolvien ajan, mutta pikku hiljaa se häämöttää ja tekee tuloaan.

Taskisen piisi Tahdon rakastella sinua on albumin hittejä, heti iskevä pop-piisi. Tumppi Varonen laulaa sen niin kuin vain stadilainen voi - älkää ymmärtäkö väärin - kaupunkilaisnuoren rakkauden ja herkkyyden ja toisaalta katujen voiman yhteen käteen puristaen ja sillä halliten. Esitys on kaunis niin kuin kaupunki, helsinkiläisiä ympäröivä todellisuus voi olla, ei kaunis niin kuin idylli maalla. Vastustamaton. Tumppi laulaa myös seuraavat kolme piisiä, jotka ovat hyvin Problems? -henkisiä soundeiltaan, hengeltään, teksteiltään ja tietysti esitykseltään. Näkymä avenuelle tarjoaa kaupunkilaisella, itse asiassa Tom Verlaine sävyisellä äänellä tilanteen joka vain jatkuu - ratkaisua se ei saa vaikka uusi tilanne tulisi sen tilalle. Fiilis on eksynyt, mutta päämäärättömyyteensä jo alistuneesti tottunut. Emme voi jatkaa näin, mutta... Kaikesta täytyy maksaa piiskaa kuin Problems-kama tyypillisimmillään. Sörkkää enemmän kuin Eiraa muistuttava soundi, laulu joka tulee vain samasta kaupungista kuin Isokynä, kitaravallit jotka ovat ahdistavia kuin kadutkin.


Jos sä haluut polttaa pilvee, muista hinta, se on hirvee
jos sä haluut juoda kaljaa, ilmatteeks et kohota maljaa!
Mutta älä ole onneton, elämässä sääntö on:
kaikesta täytyy maksaa, ja kaikkien täytyy maksaa
- elämältä kun ei saa lainaa.
Stadi by night on jo pophenkisempää, mutta kuitenkin sitä samaa stadin rockia. Tämä ei ole New York ja romantiikkaa löytää vain kirjakaupan ikkunasta. Rahat meni eikää nää röökiä sytyttää. Elä (kun olet nuori vielä) sisältää mainiota riffittelyä, mutta kuulostaa vähän liikaa All Along the Watchtowerilta. Niinpä niin, tekstikin on vähän dylaniaaninen, ja Pelle on tarpeeksi vanha siihen ihmetellessään vanhan juutalaisen tapaah miten joutui tähän diskoon jossa soi vain keskiluokan go-go. Totta kai pitää elää kun on vielä nuori, mutta ei se elämä heti kohta täysi-ikäisyydenkään jälkeen näivety, uskokaa skidit huviksenne. Se riippuu aivan ihmisestä itsestään. Yritän itse ainakin pysyä Dylanin henkeen ikuisesti nuorena mielummin kuin yrittäisin tehdä kaiken kuin viimeistä päivää mentaliteetilla. Toisaalta Pelle on kyllä oikeassa laulaessaan monotonisesti, että nuoruuden voi tuhlata muttei säästää.

Albumin päättää sen nimikappale, viimeinen askelma portaikossa jolta astumme 80-lukuun - krapulassa, siitä olen kyllä varma. Optimismi kukkii, mutta monenlaisia mietteitä synnyttää Pellessäkin elämän jatkuminen. Virta on liian vuolas pysäyttää tai uusille uomille kokonaisuudessaan ohjata. Niinpä rapparit ravintoloissa rappailkoot, hämyt linnunradoillaan hämyilkööt, punkit unelmaansa eläkööt ja diinit painajaisestaan herätkööt, niin kuin Taskisen sävellyksen viehättävän kotijatsillisessa osuudessa Pelle tiputtelee. Kaiken katsomisessa on annos lohdutonta voimattomuuden tunnetta kun kaikelle ei mitään voi, mutta - usko on tallella sittenkin. Se lähtee pienestä, sinusta, minusta, hänestä. Minulla ainakin tämä säilyy sydämessä, ja vanhuus minut periköön ellei se toimiini myös vaikuta, ole mukana ja kannusta:


Tää on viimeinen syksy, sitten vanhenemme kymmenen vuotta
pahat muistot viekään syysmyrskyt, antaa hyvien hedelmää tuottaa
peskööt haavamme suolaiset tyrskyt, meidän täytyy huomiseen luottaa!
ARTO PAJUKALLIO
< Takaisin arvosteluihin

Hilse 1/80 - Miettinen

Jotain uutta Pelko ja viha älpeeseen verrattuna; soundien tasainen kypsyys, optimistisuus ja varsinkin tämän uuden levyn suunnaton ihmisläheinen KAUNEUS.

Tiedättekö kuka on maailman paras laulaja ja valloittavin lavaesiintyjä? TUMPPI VARONEN. Tämä ei ole mitään kavereiden kehumista, minä en edes tunne sitä, se on minun idoli. No kukas tekee ekaks hienoimpia piisejä ja hymyilee aina? Tietysti TASKINEN. Kukas on se suuri ja lämmin ihminen, jonka läsnäolo henkii tältä levyltä? PELLE. Se on kuin joku oikee guru tai jotain vaikka kieltää itse olevansa. Ja DUCK ja STEFA on hyviä kitaristeja.

A-PUOLI

RUBBERDUCK JONES on persoonallinen kitaristi, mutta minä en ole täysin vakuuttunut sen säveltäjän kyvyistä. Sen piisit on kulkevia, mutta itseään toistavia. A-puolen kolmesta piisistään TÄMÄ SUKUPOLVI toimii parhaiten, sekin suureksi osaksi PELLEn laulun takia. Pelle on laulajana ihan kuin eri mies verrattuna N.U.S.-aikojen Pelleen, nykyisin se LAULAA, ei vain huuda vihaisesti. Sen ainoo sävellys lp:llä on GABRIEL, jonka vaikuttavuutta kukaan ei voi kieltää. Gabriel on reggaepohjainen, pitkänpuoleinen, dramaattinen ja surullinen tarina itsensä hirttävästä nuoresta pojasta, joka todella on ollut olemassa. Kitarat toimii tässä piisissä erityisen hienosti. Taskisen piisit on sen keskitasoa edustava UUSI KUVA IHMISESTÄ sekä NUORET SANKARIT, joka on muuttunut kovasti edukseen viime kesän lavaversiosta. Se on levyn paras nopea kappale.

B-PUOLI

Toisen 1/2:n ensimmäinen laulu on Taskisen yliluonnollinen TAHDON RAKASTELLA SINUA. Joko se tai Eppujen Njet njet on kaunein Suomessa julkaistu rocklaulu. Sävellys, sanat, piano ja kitarasoolo menee nappiin ja Tumppi on (jotain-niin-hianoo-että-sanat-ei-riitä). Mikä laulutulkinta, jos minä olisin semmonen tyttö olisin rakastunut Tumppiin heti ko. esityksen kuultuani. Luulisin että sillä ovat sekä Taskinen että Tumppi lunastaneet itselleen taivaspaikan.

Muut piisit: NÄKYMÄ AVENUELLE (Varonen) olisi loistelias missä tahansa muualla kuin Tahdon rakastella sinua - kappaleen jälkeen. Siitä kuitenkin Taskiselle muusikkopisteitä. Tumppi ja Stefa on tehneet kahdesta edellisestä tyystin eli täysin poikkeavan iloisen venkoilupiisin KAIKESTA TÄYTYY MAKSAA. Taidan vain kuvitella, mutta olen huomaavinani jonkinlaisen eleen Eppuihin päin? Vähän lisää ilkeyttä ja se menisi ystävällisenä Eppu-parodiana, mitä? Vai onko se vaan vanhaa & vinhaa PROBLEMS?-riehaa. Levyn loput 3 piisiä on Taskisen yksin tai Pellen kanssa tekemiä. STADI BY NIGHT on jatkoa edellisen LP:n Helsinki - piisin pääkaupunkikuvaukseen, sävellyksenä löysä, mutta Tumppi laulaa sen taas kerran komeesti. ELÄ (KUN VIELÄ OLET NUORI) on yllättävästi funky ja nimipiisi VIIMEINEN SYKSY yhtä yllättävästi jazzy. Ne on ookoo tai parempia.

Niin, VIIMEINEN SYKSY - lp on monille vanhoille Pelle / 1980 faneille aikamoinen pala purtavaksi, koska se ei sisällä entisessä määrin julistuslyriikoita eikä sitä suoraa punksoittoa. Mutta miksi soittaa punkkia, kun ei enää ole punkkejakaan? Meinaan punkit ei ole enää punkkeja, vai?

MIETTINEN
< Takaisin arvosteluihin

Backbeat 1/80 - Pekka Koskivaara

Pelle ja ystävät ovat päässeet kolmanteen albumiinsa. Viimeinen syksy on askel tiellä eteenpäin, kohti tulevaisuutta. Huomaa: askel eteenpäin. 1980 on enemmän yhtye kuin aikaisemmin, soundi on vahvempi ja soitto tiukempaa. Soittotaidon myötä ideoita on ollut helpompi toteuttaa ja tulos on vankempi. Toisen kitaristin lisäys on myös tukevoittanut lopputulosta.
Ja kuitenkin. Vaikka musiikki on kehittynyt, puuttuu albumilta kokonaisuutena jotakin. Tai se on oikeastaan hyvin peitossa. Sillä aikani levyä kelattuani löysin langan, en tosin mitään kovin selvää mutta kuitenkin. Tämä albumi ei niinkään paljon kritisoi kuin yrittää parantaa. Sen sanoituksissa on uskoa, positiivisuutta ja henkeä. Yhtye ei enää pyri repimään vaan rakentamaan. Niinpä suurin osa sanoituksista käsitteleekin rakkautta, uskoa nuoriin ja se kehottaa nuorisoa ottamaan elämästä kiinni ja elämään.

Pellen tekstit ovat suurimmalta osalta puhdasta romantiikkaa, vaikuttava Gabriel poikkeuksena. Samoin nimipiisi Viimeinen syksy kritisoi, mutta hellävaraisesti ja samalla rakentaen. Ari Taskisen kaksi kappaletta samoin kuin Tumppi Varosen yhtä monta piisiä jäävät sanoiltaan kevyimmiksi, mutta eivät suinkaan liian kevyiksi. Ne ovat osaltaan hajottamassa kokonaisuutta. Ja koska nämä neljä sävellystä kaikki sijoittuvat kakkospuolen alkuun, jää ykköspuoli ehdottomasti vahvemmaksi.

Yhtyeen soitto on monipuolista, vauhdikasta, siinä on uskomattomia voimia ja hienoja yksityiskohtia. Kitarat soivat upeasti, pohja on jykevä. Eikä musiikki ole enää ihan pelkkää rockia, vaan löytyy myös hellempiä sävyjä kuten Gabrielin rento puolireggae ja Viimeisen syksyn puhejazz. Pääasiallisena piirteenä voitaisiin pitää melodisuutta, jonka nuoret yhtyeet usein unohtavat.

Viimeinen syksy on positiivinen levy, joka antaa uskoa huomiseen ja huomisen musiikkiin. Ja tietenkin nuoriin.

PEKKA KOSKIVAARA

< Takaisin arvosteluihin